perjantai 6. syyskuuta 2013

Aino Kallaksen jäljillä


Tänä kesänä olen tehnyt kaksi Aino Kallakseen liittyvää matkaa. Tai kolme, jos otetaan lukuun Ainon-päivän tilaisuus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiloissa, mutta siitä kerroin jo Ruusupensaan takana.

Runon ja Suven päivänä pakkasimme eväskorin ja ajoimme Lopelle, Syrjään, jossa Aino Kallas vietti lapsuuden ja nuoruuden kesiään noin kymmenvuotiaasta siihen asti, kun meni naimisiin.

Syrjässä oli Kallas-seuran nimissä piknik, jonne ilmaantui peräti kahdeksan ihmistä kun meidät kaksi otetaan lukuun. Koska tilaisuus oli avoin, julkaisen meistä kuvan enkä kysy lupaa keneltäkään. Kameran takana on mieheni, joten häntä ei tässä näy ja minustakin vain selkäpuoli. Ihmisiä tärkeämpi on tietysti tuo talo, jonka kahta kamaria Aino, hänen äitinsä ja pikkusiskonsa hallitsivat. Valitettavasti kuvia ei ole enempää, sillä kamera hajosi ennen kuin ehdittiin ottaa.

Syrjä oli Kallakselle tavattoman rakas paikka ja hän palasi sinne muistoissaan usein. Täällä hän sai olla huoleton tyttö ja elää vapaammin kuin Helsingissä. Talo on järven rannalla ja Ainon vanha uimaranta on edelleen olemassa ja kyläläisten käytössä.

Talon vieressä oli toinen talo, Godenhjelm-puolisoiden kesähuvila. He olivat lapseton sukulaispariskunta ja kun he kuolivat, Aino ja hänen sisarensa perivät talon. Kuvassa näkyvä talo ei ollut oma, Aino äiteineen oli siellä vain kesävieraana.

Viimeisen kerran Aino Kallas tuli Syrjään 1914, hoitamaan Godenhjelmien huvilan tyhjentämistä ja myyntiä sekä kirjoittamaan Lydia Koidulan elämäkertaa. Haikeana hän kierteli vanhoja lapsuuden leikkipaikkojaan ja sanoi, ettei koskaan halua nähdä tätä maisemaa vähääkään muuttuneena. Sopii siis toivoa, ettei Aino näe, sillä maisema on muuttunut, rapistunut, kasvanut umpeen, kadonnutkin. Tuo punainen talo on kauniistikin sanottuna pientä laittoa suurempaa vailla ja sen säilyttämisen merkityksen taitavat nähdä vain me Kallas-uskoiset.

Mutta meille Runon ja suven päivä, Eino Leinon syntymäpäivä oli ainutlaatuinen Syrjän pihamaalla. Nostimme siellä pienen maljankin Ainolle. Ja Einolle toisen.

Elokuussa lähdimme miehen kanssa Saarenmaalle, Kuressaareen. Olen vuosikausia haaveillut pääsystä Kassariin, Hiidenmaalle, ja sinne sitten mentiin. Vuokrasimme Kuressaaresta auton, ajoimme saaren poikki, menimme lautalla Hiidenmaalle ja sieltä Kassariin. Päämäärämme oli Aino ja Oskar Kallaksen kesäpaikka, talo, jossa Aino Kallas pääasiassa kirjoitti muun muassa Sudenmorsiamen ja Reigin papin.

Paikka löytyy helposti, sinne ohjaa jopa kyltti läheiseltä maantieltä. Me menimme ensin Kassarin kylässä olevaan Hiidenmaan museoon kysymään tietä ja mahdollisuutta päästä sisälle taloon. Museosta lähti virkailija mukaamme (seitsemän euron korvausta vastaan) ja menimme kolmestaan perille, noin kilometrin päähän museosta.

  
Tässä se on, vaatimaton, aika paljon Syrjää muistuttava paikka. Kallasten aikoihin talosta näkyi merelle, mutta nyt puut peittävät näköalan.


Tässä onnellinen matkalainen. Istun portailla, joilla Aino Kallas on istunut ihailemassa kaunista maisemaa. Näillä portailla on myös otettu muun muassa Aino ja Oskar Kallaksen hopeahääpäiväkuva.


Sisällä yksi huone on sisustettu Kallasten huonekaluilla ja pyhitetty museoksi. Paikallinen puuseppä valmisti huonekalut, kertoi oppaamme. Sama mies oli tehnyt myös "kaapin", jossa Kallakset vaihtoivat uimapuvut päälleen kun menivät uimaan. Tämä "kaappi" oli tietysti rannalla. Museovirkailija ei löytänyt parasta mahdollista sanaa, mutta ymmärsimme kyllä, että kaappi tarkoitti jonkinlaista uimakoppia. Kukaan muu uimarannan käyttäjistä ei toki tällaista kaappia tarvinnut.

Aino Kallas rakasti metsämansikoita. Puhuimme niistä jo Syrjässä, jossa heinäkuussa oli metsämansikoita ja joita sitten poimimmekin. Aino muisteli Syrjän mansikoita ja Kassarin opas puolestaan kertoi, miten kylän lapset poimivat metsämansikoita ja kävivät myymässä niitä kesänvietossa olleille Kallaksille. Marie-palvelijatar valmisti niistä aamuisin jonkinlaisen smoothien Ainolle. Ja ajatella: Kassarissa elää edelleen mies, nyt 87-vuotias, joka lapsena oli yksi noista myyjäpojista! Hän on kertonut, miten pojat olivat katkeria tytöille, jotka saivat viisi penniä mansikoistaan, kun pojille annettiin vain neljä. Syynä oli se, että tytöt asettelivat mansikkansa väljemmin, jotta määrä näyttäisi suuremmalta. Näin siis kertoo tarina, totuudesta en mene takuuseen.

Yllä olevan sisäkuvan toisinto on muuten tänä vuonna ilmestyneen Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -kirjan kannessa.




Hiidenmaata kiertävän maantien varrelle osuus myös Reigi, paikka, jossa Reigin pappi -novellin traagiset tapahtumat ihan oikeasti ovat tapahtuneet. Tarinassa Catarina Wycken, Reigin papin vaimo, rakastuu apupappiin ja päätyy tämän takia mestattavaksi Tallinnaan.

Kuvassa on Reigin kirkko, mutta tämä ei ole se kirkko, vaan uusi, 1800-luvulla rakennettu. Novellin kirkko sijaitsi Reigin kylän keskellä enkä tiedä, onko siitä mitään jäljellä. Kuvan kirkon rakennutti Hiidenmaan mahtimies, paroni Ungern-Stenberg itsemurhan tehneen poikansa muistoksi. Tuo komea paroni taisi olla sama Hiiu-Ungur, josta Aino Kallas suunnitteli kirjoittavansa elämänsä pääteoksen. Kirja ei valmistunut, mutta muistan hiljattain kuulleeni, että joku muu olisi nyt tarttunut aiheeseen. Ja joudun sanomaan taisi olla, koska en nyt juuri voi tarkistaa asiaa.

 Valistakoon joku minua, jos olen väärässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti